Kun muutin aikoinaan Irlantiin, jaksoin äimistellä aikani kaupan kassajonojen hidasta etenemistä. Kenelläkään ei vaikuttanut olevan kiire ja kassalla vuorossa oleva näytti tuntevan jokaikisen maksuvuorossa olevan. Jutuista päätellen heillä myös vaikutti olevan monta yhteistä tuttua. Eli juttua riitti. Kuulin tarkat selonteot sen ja sen hautajaisista, kihdistä ja konfirmaatiosta. Pikkuhiljaa totuin tähänkin. Aloin aidosti iloita pienistä yhteisöllisistä hetkistä, joita syntyi kuin itsestään kaupan lisäksi lenkkipoluilla ja naapurien kanssa seurustellessa. Takaisin Suomeen muutettuani jatkoin hyväksi havaitsemaani irkkutyyliä. Koskaan ei kannata jättää väliin mahdollisuutta ystävälliseen kanssakäymiseen. Ei ole vielä tullut kielteisiä sivuvaikutuksia vaikka useampi vuosi kotimaassa on jo takana.

Ovatko irlantilaiset suomalaisia mukavampia ja englatilaiset meitä kohteliaampia? Ovatko amerikkalaiset luontaisesti meitä ystävällisempiä? Ovatko ruotsalaiset  oikeasti leppoisampia ja kreikkalaiset vieraanvaraisempia? Eivät tietenkään syntyessään! Mutta sen sanon, että he ja monet muut kansat ovat oppineet jo pienestä pitäen, että yhteisön liimana toimii kohtelias ja toisen huomioon ottava käytös. Ja hymy. Porukka tulee toimeen paremmin, kun on pehmentäviä keinoja kohdata toinen toisensa. Me emme ole saaneet edes äitiyspakkauksessa tällaisia sosiaalisia hyvinvointitabletteja. Mutta emmeköhän ole valmiita oppimaan. Olemme jo riittävän paljon matkustaneet maihin, joissa tervehtiminen, hymyily, juttelu ja anteeksipyyntö tönäistäessä on itsestäänselvyys.



Väitän, että me suomalaiset olemme äärettömän ystävällisiä. Emme vain osaa ilmaista sitä. Kukaan ei ole opettanut. Meissä asuu mukava ja aidosti auttavainen tyyppi, kunhan annamme itsellemme yksilöinä ja kansakuntana mahdollisuuden. Uskallan jopa väittää, että me suomalaiset olemme poikkeuksellisen lämpimiä ja rehtejä ihmisiä, jotka piilottelevat käsittämättömän karun, tylyn ja joskus järkyttävän paksun kuoren alla. Eikö olisi aika päästää menninkäinen päivänvaloon?

Väitän, että me virkistyisimme silmissä, jos omaksuisimme edes murto-osan vaikkapa länsinaapureittemme leppoisasta ja ystävällisestä kanssakäymis-kultturista. Ei, ei se murentaisi kansallista identiteettiämme. Se saisi sen kukoistamaan. Kuorisimme tuon ahdistavan epäystävällisyyden pakkopaidan pois. Mielenterveyden kannalta se on olennaista. Yksinäisyys sairastuttaa. Ystävällinen yhteisöllisyys on tärkein terveyttämme kohentava asia. Todellakin on.

Itsepalvelukassojen toivotaan meillä lisääntyvän. Ihanko totta? Perustelut ovat vastaansanomattoman ontuvia; ensinnäkin niitä käytettäessä saattaa säästää jopa 80 sekuntia päivässä. Kokonaissaldosta eli 86000 sekunnista/päivässä se on, no, aika ohikiitävä juttu.  Toinen virallinen syy suosia itsepalvelukassojen yleistymistä on huoli uupuneista kansalaisista työn jälkeen. Kuten kaupan edustaja sen  hesarissa ilmaisi - Ei sitä väsyneenä enää jaksa seurustella kassan kanssa.

Ihanko totta? Ettei suomalainen jaksa väsyneenä sanoa edes kiitos ja näkemiin? Nyt en kyllä suostu  hyväksymään moista. Sehän se juuri väsyttää meitä, että emme seurustele toistemme kanssa. Elämme poikkeuksellisessa yhteisössä, jossa on muinaisvaihde edelleen jäänyt päälle - urahtelu ja mykkä tuijotus. Jopa sille elävälle ja puhuvalle kaupan kassalla työskentelevälle henkilölle. Uskallan haastaa kenet tahansa kokeilemaan, kuinka paljon väsyttää ystävällinen hymyily ja muutaman mukavan sanan vaihto. Niin ei väsytä ellei elämä ole kadonnut suonista juuri siksi, että kukaan ei ole hymyillyt ja sanonut mitään liian pitkään aikaan.

Eikähän sovita, että olemme valmiita näyttämään maailmalle muutakin kuin Aalto maljakon ja Saara Aallon. Miten olisi aidosti suomalainen lämpö - se, joka kumpuaa sydämestä siksi, että se tuntuu niin ihmeen hyvältä. Antajasta ja saajasta. Ei oleteta, että liskoaivomme osaavat tulkita totutun tylyyden jotenkin käänteisesti aidoksi ja myönteseksi vuorovaikutukseksi. Ei osaa. Ei jäädä odottelemaan, että joku MUU on meille oudon ystävällinen. Senkin uhalla, että naapurit, kassahenkilö ja perhe ( ja varsinkin perhe!) katsovat meitä hetken hiljaa ja epäillen, hymyillään iloisesti ja sanotaan vaihteeksi jotain kannustavaa ja kaunista. Se voisi olla aika kivaa, vai mitä?



 ILMAINEN HYVÄN OLON MEDITAATIO, OLE HYVÄ!