Luin päiväkirjamerkintöjäni useamman vuoden takaa. Onneksi en tiennyt, mitä kaikkia haasteita on edessäni, sillä olisin varmaan vetänyt peiton päälleni ja jäänyt sikiöasennossa sänkyyn.
Jättänyt monta arvokasta asiaa tekemättä. Oppimatta useita hyödyllisiä juttuja. Elämättä.

Päivät ja vuodet tuovat tullessaan auringon lisäksi sadetta ja kovia pakkasia. Ja kaikenlaisia ilmoja siltä väliltä. Vaikka kuinka yrittäisi ennakoida, välttää ja varautua, ei se onnistu. Ei ole onnistunut minulta eikä varmaan sinultakaan. Tulevaisuuden pelko on luonnollista. Ja turhaa. Tutkimukset kertovat, että tulevaisuuteen rohkeasti suhtautuvat pärjäävät vastoinkäymisten keskellä paremmin kuin ne, jotka pelollaan pilaavat olonsa jo etukäteen. On uskallettava lähteä sateenkaarta etsimään.

Pelko on tylsä kumppani. Se salpaa hengityksen ja tekee kaikesta turhan vaikeaa. Otamme sen kuolemanvakavasti, vaikka usein kyse on vain varjosta.  Siksi olen jo vuosia ottanut tavaksi kutsua pelkoni päivälliselle. Istumme saman pöydän äärelle. Hengitämme muutaman kerran syvään ja rauhallisesti. Sitten kysyn Pelolta kohteliaasti, mikä pelottaa. Kuuntelen. Kunniotan. Ja kannustan, kunnes Pelko ja minä molemmat rentoudumme. Illan päätteeksi olemme ystävystyneet.
Eikä kumpaakaan enää pelota.
Ps. Kaneli on Valoa kolme kertaa pienempi, mutta onneksi ei pelkää, sillä muuten jäisi monta kivaa leikkiä väliin.