No, minä pyrin kiittämään kauniisti neuvoista ja kuuntelemaan itseäni. Matkustelin ensin puoli vuotta, useamman vuoden edestä. Nautin täysin rinnoin siitä, että ei tarvinnut miettiä hoitoa yms. Sitten otin Valon. Ison. Kesällä parhaaseen golf-aikaan. No nyt meni vapaus, sanoi moni.
Sain monta tilaisuutta miettiä, mitä vapaus oikeasti on. Varmasti eri asioita eri ihmisille, mutta minulle se on ennenkaikkea vapaus valita, miltä tuntuu minäkin hetkenä ja miten vapaasti voin tulkita tilanteita mahdollisimman voimaannuttavasti.
Huvittaako minua aina, säässä kuin säässä, lähteä koiralenkille? Ei. Onko minulla välillä tunne, että pääsisin helpommalla ilman koiraa. Kyllä. Tuntuuko Valo välillä valtavalta, kun tungemme sisään pienehköön autooni. Todellakin. Maksaako koiran pito. Yllättävän paljon. Rasittaako minua se, että matkat pitää suunnitella huolellisesti ja hyvissä ajoin, että joku ( kiitos Laura- enkelini!) ottaa Valon huoltoon siksi aikaa? Rasittaa.
Antaisinko Valon pois edes näinä vähemmän herkullisina hetkinä? No en mistään hinnasta! Jokainen näistä hetkistä on mahdollisuus keskittyä siihen, mikä on hyvin. Kun minua väsyttää, ihailen nuoren koiran loputonta energiaa. Kun minua kyllästyttää, mietin kaikkia niitä poikkeuksellisen hienoja ominaisuuksia, joita juuri tässä koirassa on. Kun kaipaan vapautta, tajuan onneksi aika nopeasti, että minulla on vapaus valita, miltä minusta tuntuu. Se on aitoa vapautta, jolla ei ole oikeastaan mitään tekemistä Valon kanssa. Ja joskus, kun saan hellän nuolaisun, ymmärrän miksi me rakastamme koiria niin kiihkeästi.
Ps. En ole vielä kertaakaan jälkikäteen katunut edes pakon edessä tehtyä ulkoilulenkkiä. Happi tekee hyvää ja ilman Valoa olisin ollut hapettomassa sisäilmassa valtavan paljon enemmän. Kiitos Valo! Ja sitä paitsi koirat ovat rakkauden ammattilaisia, joilta minä opin joka päivä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti